Uhriutumisesta

Uhriutuminen tarkoittaa sitä, että ihminen ajattelee olevansa ihmisten, olosuhteiden tai muiden ulkoisten tekijöiden uhri, ja jää jumiin tähän tilaan. Hän vierittää vastuun yleensä poispäin itsestään ja kehittää kielteisiä tunteitaan, kuten katkeruutta ja vihaa. Chrysalidi pyrkii tunnistamaan uhriutumisen piirteet ja käsittelemään ne siten, etteivät ne haittaa hänen itsekehitystään eivätkä turmele muiden ihmisten menestyksen iloa. Sillä jos sinun todellisuudessasi toiset eivät saa menestyä tai olla siitä iloisia, miten ikinä ansaitsisit itsekään iloita menestyksestäsi?

Uhriutumiseen on monesti ihan looginen ja hyvinkin ymmärrettävä laukaiseva tekijä. Jotakin pahaa tapahtuu, ja se traumatisoi. On vain luonnollista voida pahoin, olla vihainen ja kokea monenlaisia tunteita, jos kokee jotakin vahingollista. On täysin sallittua ja normaalia olla musertunut esimerkiksi saatuaan vamman, joka vie kävelykyvyn. Se on inhimillistä – ei vielä uhriutumista. Rajoitteet ovat erittäin aitoja ja oikeita ja niiden väheksyminen olisi julmaa ja inhottavaa. Rajan piirtäminen on haastavaa, kulttuurillista ja subjektiivista, ja pyydän sinua lukemaan tämän kirjoituksen sillä oletuksella, että tahtoni on hyvä ja että tarkoitan vilpittömästi vain niitä asioita, joihin ihminen oikeasti voisi vaikuttaa. En yritä tehdä halvaantuneesta liikuntakykyistä enkä käskeä masentunutta piristymään: yritän saada sinut ajattelemaan, onko vielä jotakin sellaista, mitä voisit tehdä, jotta olisit onnellisempi.

Tunnereaktiot ja myös pitempi suru elämänkriisin jälkeen on siis normaalia. Uhriutumisen puolelle aletaan mennä, kun tila jää päälle, ja elämänasenne kiteytyy sanoiksi “En voi tehdä mitään, koska elämä ja muut.”

Henkisyydelle, mielen kivun parantamiselle ja hyville vihjeille on kovin monella korventava jano, mutta tilaisuudet asioiden korjaamiseksi päästetään surullisen usein ohi, sillä ihmiset ovat niin keskittyneitä suremaan itseään. On helpomman tuntuista syyttää jotakuta muuta kuin miettiä, mitä voisi itse tehdä tilanteen korjaamiseksi.

On tyypillistä, että jos uhriutuneelle ehdottaa jotakin ratkaisua, mikään ei tunnu kelpaavan. Asian pointtaaminen voi aiheuttaa raivokkaan vastareaktion, väsyneen ja stressaantuneen ihmisen tuntiessa olevansa umpikujassa. Toisinaan ympäristön antama sympatia ruokkii uhriutujaa niin paljon, että esimerkiksi huonosta terveydentilasta tulee voimakas osa identiteettiä. Paikallaanpysyminen on helpompaa kuin liikkuminen, ja vanhaan jämähtäminen on helpompaa kuin muutosprosessi. Muutoksessa joutuu kohtaamaan myös omat huonot puolensa raadollisella tavalla, mikä voi tuntua pelottavalta. Kun katsoo omia virheitään silmästä silmään, se on kirvelevä isku identiteetillemme. Ja juuri tämä isku olisi niin terveellinen ja hyödyllinen!

Olen ollut itse uhriutuja monilla elämän osa-alueilla. Kaikista niistä asioista, joista olen hankkiutunut eroon muutoksen mahdollistaakseni, on uhriutuminen ollut yksi tärkeimmistä. Uhriutuminen on lamaannuttaja, joka myrkyttää sekä uhriutujan että vie hapen pois ihmisiltä uhriutujan ympärillä. Oma uhriutumispiirteeni oli ainakin minulle ollut todella vaikea tunnistaa, ja vielä vaikeampi myöntää. Ympäristöäni tarkkailtuani väittäisin, etten ole tässä kokemuksessa ainoa. Niinpä omaa uhriuttasi tarkastellessasi, ole itsellesi lempeä. Asia ei ole helppo, ja on ihan okei käydä erilaisia defenssimekanismejaan läpi ennen lopullisia löydöksiä. Muista myös, että ilmiö on hyvin yleinen, ja tapahtuu, koska mielesi puhuu sinulle ja suojelee sinua uusilta huonoilta kokemuksilta. Tai ainakin yrittää. Sillä yleensä uhriutuja virittyy lopulta näkemään enimmäkseen negatiivista, ja lamaantuneisuudessaan ei kerää positiivisuuden kokemuksia. Onnettomuuden kierre on taattu.

Muotoja uhriutumiselle on useampia. On henkilökohtaisempia asioita, mutta myös sosiaalisia ryhmäuhriutumisia. Yksi usein kohtaamani uhriutumisen muoto esimerkiksi muiden syyttäminen omasta vähävaraisuudestaan. Olen suomalainen, ja kotimaani lukeutuu heittämällä yhdeksi maailman vauraimmista maista. Olemme kokeneet köyhyyttäkin, mutta tilanne on sangen toista nykyisin kuin vaikkapa 1800-luvulla. Systeemimme on rakennettu niin, että apua aktiivisesti ja oma-aloitteisesti pyytävä saa sitä. Joskus hyvin vaikeasti ja pään hakkaamisella seinään – mutta se on huomattavasti enemmän kuin monissa muissa valtioissa. Mutta tässä onkin se kompastuskivi. Kun ilmaisen tuen eteenkin on tehtävä sen verran, että toimittaa tietonsa ja todistaa tilanteensa viranomaisille, turhautuminen ja väsymys saavat kritisoimaan systeemiä. Olemme niin tottuneita saamaan asiat kultaisella tarjottimella, että unohdamme, että yksi mahdollisuus olisi, ettei mitään tarjotinta edes olisi. Olen ollut itsekin siinä tilanteessa ja valittanut yhtä lailla. Ja nyt tiedostan, että olin vähän hupsu. Ymmärrettävästi toki, mutta hupsu silti.

Kävin muinoin erään läheisen kanssa keskustelun hänen rahallisesta tilanteestaan. Hän oli opiskelija, mutta Suomessa asuvana hän sai opintotukea ja oli oikeutettu valtion takaamaan opintolainaan. Eräänä päivänä hän purki vihaisena rahatilannettaan, koska ei päässyt erääseen harrastetapatumaan rahapulan vuoksi. “Me opiskelijat olemme köyhiä, koska poliitikot varastavat muiden rahat! Se on väärin! Poliitikoilta pitäisi ottaa rahat pois!”, hän raivosi koko palollaan.

“Oletko ottanut opintolainaa?”, minä kysyin.
“En ole.”
“Mikset ole? Se on todella hyvä lisä, ja auttaisi sinua heti.”
“Äiti sanoi, ettei kannata ottaa lainaa.”
“Äitisi… Entä kuka poliitikoista on varastanut sinun rahasi?”
“En minä tiedä…”
“Suomessa poliitikot tekevät aika pitkää päivää, edustavat kansaa ja altistuvat samalla muiden haukuttaviksi. He ovat julkisessa luottotehtävässä. Siksi he ansaitsevat paljon.”
“Niin mutta opiskelijat saavat ihan liian vähän rahaa, koska kaikki menee poliitikoille!”
“Ihanko kaikki?”
“Ei…”
“Heille maksetaan palkkaa. Onko se varastamista?”
“Ei kai…”
“Jos sinä tekisit paljon töitä ja ansaitsisit paljon, mitä sinä ajattelisit? Haluaisitko sitten antaa rahasi pois opiskelijoille?”
“(Hiljaisuus.)”
“Mitä jos ottaisit sen opintolainan?”
“Kai se pitäisi…”

Kun luo silmäyksen todelliseen köyhyyteen ja katsoo uutiskuvien pöhöttyneitä vatsoja tai roskista ruokaa penkovia orpolapsia, tuntuu hyvinvointivaltioiden huonotuloisten vaateet siitä, että muut antaisivat heille työnsä tulokset ja jos eivät anna, ovat paskoja tyyppejä, ajoittain hieman absurdilta. Koska Suomen tilanne oikeasti on moneen muuhun maahan verrattaessa todella hyvä, mutta koska suomalaiset myös rakastavat sotia sosiaalisten oikeuksien puolesta (mikä on mielestäni erittäin hyvä juttu ja pakollinen asia hyvinvoinnin kehitykselle!), on köyhyyden määritelmäksi tullut alin tuloluokka. Yleensä tällä alimmallakin tuloluokalla on katto pään päällä.

Se ei tarkoita, etteikö asioita pitäisi parantaa. Se ei tarkoita, etteikö pienituloisilla olisi vaikeaa ja kurjaa, hintatason ollessa korkea. Kurjuutta varmasti kokee yhä moni, ja muistan erittäin hyvin itsekin vielä ajat, kun päivittäinen ruokarahani oli 90 snt (jos jätin matkakortin lataamatta). Ja kyllä, minäkin uhriuduin ja syytin väsymystilastani huonoravinteista ruokavaliota nuudeleita vedellessäni – ja samalla myönnän olleeni liian laiska valmistaakseni terveellistä, edullista ruokaa. Sekä liian ylpeä pyytääkseni apua ja liian vaikeileva hakeakseni ruokakassia. Kun “se ruokakassi pitäisi sitten hakea aikaisin aamulla”. Jos oikeasti olet kuolemassa nälkään, eiköhän se takalisto liiku sinne ruokakassijonoon ihan tehokkaasti vaikka aamuyöllä, jos tarvitsee.

Ymmärrän silti niin hyvin, miksi tuo on vaikeaa.  Ymmärrän väsymyksen, ymmärrän sairauden. Ymmärrän, että kemiamme toimivat salakavalasti. Ymmärrän, miten kipeää se tekee, joutua kamppailemaan joka päivä kun tuntuu, ettei loppua näy. Ero tulee siinä, kääntääkö tilanteen muun maailman syyksi. Minä käytin väsymystäni ja maailman kurjuutta tekosyyksi siihen, miksi en tehnyt asialle sen kummempaa. Enkä kehdannut pyytää palkankorotusta saatuani yhden torjuvan vastauksen. Se oli lannistavaa. Enkä ollut laisinkaan vielä niin tuttu oikukkaan mieleni kanssa kuin olen nyt. Sen sijaan, että olisin oppinut parempia keinoja pyytää palkankorotusta, jumiuduin ajattelemaan, etten minä kai sitten vain ansaitse parempaa. Näin ajatellessani loin todellisuuteeni leiman: ”Minä en ansaitse enempää rahaa. Siispä on turha edes yrittää.”

Tämä leima oli täysin itseni synnyttämä.

Hyvinvoinnissa on siis todellakin yhä paljon tekemistä. Mutta se mitä haen takaa on muiden perusteettoman syyttämisen lopettaminen – ja oman kortensa kantaminen kekoon oman elämänsä eteen. Jos ihmisen selviytyminen on ihan oikeasti kyseessä, hän myös tekee aivan kaikkensa selviytyäkseen.

Toinen yleinen uhriutumisen muoto on syyttää muiden onnea siitä, ettei itsellä mene niin hyvin kuin voisi. On totta, että maailmassa on olemassa etuoikeutettuja ihmisiä, ja tätä etuoikeutta tulisi tarkastella oikeassa suhteessa. Mutta toisen ihmisen etuoikeudella oman epäsuotuisan tilansa perusteleminen on kenties myrkyllisimpiä uhriutumisen muotoja. Sitäpaitsi sinä et voi tietää, mitä kaikkea toisella on taustallaan.

Ärähdin muinoin eräässä konfliktitilanteessa julkisesti. Puolustauduin hyökkäystä, sillä katsoin, että huonosta käytöksestä saa sanoa. Ystäväni päätti selvitellä konfliktia ja yllätyksekseni kohdisti kritiikkinsä minuun, vedoten siihen, että minun pitää ymmärtää, että tällä ihmisellä on vaikeaa, ja täten niellä sanat. Että minun pitää ymmärtää, koska olen trendsetter ja minulla on auktoriteettia, enkä siksi saa julkisesti ärähtää. Minun pitää ymmärtää ja sietää, koska olen etuoikeutettu. Minun pitää ymmärtää, sillä tämä ihminen kärsi sairaudesta ja oli vähävarainen. Että tällä ihmisellä ei voisi olla yhtä paljon mahdollisuuksia tehdä kuin minulla, eikä hän ikinä voisi saada sellaisia asioita kuin minä.

…Sillä hetkellä nieleskelin itkua voimakkaissa endometrioosikivuissa, kärsien vakavasta masennuksesta sekä tietämättäni voimakkaasta traumaoireilusta. Puhumattakaan noin kymppitonnin veloista, joiden vuoksi sain jatkuvasti jännittää, milloin joudun ulosottoon. 

En nyt oikein tuntenut oloani ihan kamalan etuoikeutetuksi.

Hetki oli kuitenkin erittäin tärkeä, sillä oivalsin tuolloin uhriutumisesta, etuoikeuksista sekä omasta sisäisestä voimastani. Huolimatta kaikista henkisistä ja fyysisistä kivuistani minulla oli jotakin sellaista mikä ei ollut ikinä sammunut. Jopa synkimpinä hetkinä elämässäni kuulin ihmisten viittaavan “siihen johonkin” sisälläni. Jotkut puhuivat siitä nimellä “hehku”, toiset “säihky”. Toiset puhuivat taianomaisesta intohimosta, osa oli jopa pohtinut feromonejani. Mentorini puhui Lemmon kosketuksesta. Minulle oli esitetty toistuvasti kysymys: “Mikä sinä olet?” Tuolloin en ollut vielä keksinyt termiä Prefulgi.

Kyse ei ole siitä ettenkö tiedostaisi, mitä aidolla etuoikeudella tarkoitetaan. Tunnustan täysin, että joillekin jaettiin enemmän kortteja heti kättelyssä. Mutta sitten on niitä, jotka opettelevat lukemaan muita ihmisiä ja käymään keskusteluja heidän kanssaan neuvotellakseen korttien saamisesta. On niitä, jotka opettelevat strategian ulkoa pärjätäkseen pelissä ja niitä, jotka ovelasti onnistuvat lopettamaan pelin siihen, että heillä on enemmän kortteja kuin kellään muulla pöydässä. He eivät ole lopettaneet peliä heti kättelyssä vain siksi, että heillä oli ensin huono käsi. “Joo hei jätkät, ei tuu nyt kyl mitään tästä pelistä, ku mullon niin paska käsi. Pelatkaa keskenänne, mä meen mököttää nurkkaan.”

Kenenkään ei kuulu mennä siihen mentaliteettiin, että omaa töiden paiskimista ja menestymistä kuuluu pyydellä anteeksi. Eihän siinä ole yhtään mitään järkeä! On eri asia olla kiitollinen ja tiedostaa etuoikeutensa kuin joutua tuntemaan olonsa huonoksi siksi, että on paiskinut töitä menestyksensä eteen. Lisäksi huonoa käytöstä ei pidä keneltäkään vain siksi, että itselläsi menisi paremmin. Eikä kenenkään tule sietää sinun huonoa käytöstäsi, jos heillä menee paremmin kuin sinulla. Voimme ymmärtää toisen syitä, mutta ilkeyttä ei tarvitse hyväksyä.

Älä ikinä, ikinä perustele jonkun toisen etuoikeudella omaa tyytymättömyyttäsi ja saamattomuuttasi. Sinun lopullinen onnistumisesi elämässäsi ei ole kiinni siitä, että joku Jarmo-Perttiina Perä-Huittisista on saanut vanhemmiltaan perinnön ja sinä et. Se, että olet marginaalia ei tarkoita, että ”elämä ois nyt sitten siinä ja se on muiden vika, joten eihän tässä mitään kannata tehdä”. On eri asia havaita tulleensa syrjityksi vaikkapa neuvottelupöydässä, koska on nainen – tai perustella koko urakehityksensä puutteellisuutta sillä, että on nainen.  Tietyt asiat voivat hankaloittaa toimiasi, mutta ne eivät ole este. Päin vastoin: Juuri kipua kokenut ihminen on vahva, sillä hän osaa arvostaa menestymisen hetkiä ja pyrkiä ylöspäin. Tämän kapuamisen matkan aikana hän tulee oppimaan enemmän kuin yksikään sellainen, joka on syntynyt kultalusikka suussa.

Oli etuoikeutettu tai ei, on menestyksen taustalla aina työtä. Menestyksen laittaminen etuoikeuden piikkiin on erittäin loukkaavaa ja vähättelee sitä suurta työmäärää, jonka saavuttaja on tehnyt. Se on sylkäisy ponnistuksille ja mitätöi pahimmillaan todella herkän ja henkilökohtaisen asian. Miltä tuntuisi, jos sairastuisit MS-tautiin, ja parin vuoden taistelun, lukuisien fysioterapiatuntien, epäonnistuneiden lääkekokeilujen, pelottavien kohtausten ja epävarmuuden jälkeen pääsisit ensimmäistä kertaa jaloillesi ja kävelisit lähikauppaan. Ja sitten joku tulee ja kertoo, että saavutuksesi on arvoton, koska olet valkoinen CIS-hetero, joka asuu hyvinvointivaltiossa ja on saanut siksi hoitoa? On eri asia tunnistaa ja olla kiitollinen etuoikeudestaan kuin uhriutua ja mitätöidä toisen saavutuksia sen perusteella, miten tämä on elämänsä aloittanut.

Mieti nyt viime vuotta.

  • Paljonko aikaa käytit vapaaehtoisesti, itsestäsi lähtevin teoin itsesi kehittämiseksi?
  • Kokeilitko jotain mitä et ole ennen kokeillut?
  • Pyysitkö apua ratkomattomiin ongelmiin? Pyysitkö oikeasti ja selkeästi?
  • Opettelitko uuden taidon?
  • Soititko lääkäriin, kun aloit oireilla?
  • Kokeilitko selvittää raha-asiasi tekemällä excel-taulukon kulutuksestasi? Kysyitko pankilta apua?
  • Lainasitko, kun et voinut maksaa laskua?
  • Lähetitkö työhakemuksia ja jos lähetit, näitkö niihin vaivaa, vai copy-pastesitko kirjoitusvirheitä täynnä olevaa CV:täsi ympäriinsä tarkastamatta sitä toisella ihmisellä?
  • Loitko Facebook-sivun osaamisellesi? Opettelitko sosiaalisen median markkinointia?
  • Kokeilitko, mitä tapahtuu, kun nukut 8,5 h joka yö viikon ajan?
  • Haitko lääkitystä uniongelmiin? Kokeilitko ASMR:ää? Pornoa? Pistitkö puhelimen pois tuntia ennen sänkyynmenoa?
  • Päätitkö pitää kiinni normaalista työajasta viikon verran, tekemättä yhtään ylitöitä?
  • Kokeilitko lääkettä oireihisi? Etsitkö toisen mielipiteen? Kolmannen?
  • Luitko kirjoituksia siitä, miten sinusta tulee “parempi ihminen”™ ? …Laitoitko yhtäkään näistä teorioista käytäntöön?
  • Kuinka monta kertaa luovutit, kun polkuja olisi vielä voinut olla? Kuinka monta kertaa olit luovuttaa, mutta nostit pääsi ja runnoit itsesi läpi harmaan kiven?

Voimaa päivääsi, Chrysalidi. Elämä ei ole aina helppoa. Mutta sinulla on edellytykset tehdä siitä aina hieman parempaa.

Kohti Imagoa. Kunnia Chrysalikselle.

0 replies

Leave a Reply

Want to join the discussion?
Feel free to contribute!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *